Oma äitini lukee onnellisena kortteja, mitkä ovat lapset tehneet.
Ja katselee kauniita ruusuja, jotka oma mies toi.
Menen kotiin, itken. Miksi? Kukaan ei minua muistanut tänä päivänä.
Isä lähti, ei arvostanut, ei muistanut eikä halunnut olla edes meidän kanssamme minulle tärkeänä päivänä.
En toivonut lahjoja, enkä edes odottanut semmoisia. Isän ja pojan tekemä kortti olisi ollut ihana, en saanut.
Isä siis lähti, halusi olla mielummin kavereiden kanssa, juoda olutta. Itkin ettei hän lähtisi, hän ei välittänyt.
Laitan poikani päiväunille, poika kyselee isiä ja itkee. Sanon että isi tulee kohta, nuku vaan.
Vaikka todellisuudessa en tiedä milloin hän tulee, tänään kenties, huomenna vai viikon päästä?
Keitän kahvit, menen tupakalle, aurinko paistaa. Mietin miksi näin kävi?
Se taisi olla totta kun isä humalassa suutuksissaan haukkui minua huonoksi äidiksi.
Kuka nyt huonoa äitiä haluaisi muistaa? Itkin hetken ja päätin unohtaa ajatukseni.
Siivosin ja tein ruokaa. Otin aurinkoo parvekkeella. Poika itkee, huutaa äitiä.
Menen pojan luokse. Kyselee missä isi, sanon taas että isi tulee kohta.
Enhän mie pienelle pojalleni voi sanoa, että isi mielummin ryyppää kun on perheensä kanssa?
Ruoka-aika, laitan ruuan itselleni ja pojalleni parvekkeelle.
Ruuan jälkeen menimme poikani kanssa sisälle, laitoimme musiikit täysille ja tanssimme ja lauloimme.
Se oli virkistävää, lapseni saa minut onnelliseksi.
Onneksi sisko tulee kohta käymään. Saan muuta ajateltavaa.
Värjäämme siskon hiukset, käymme saunassa ja rentoudumme.
Sisko lähtee kotiin, kello on jo paljon. Isän kaveri soittaa, että isä on putkassa, ei tule tänään kotiin.
Itken kun kuulen miten se on taas käyttäytynyt. Laitan lapseni nukkumaan, istun tietokoneella hetken ja mietin, miten ihminen tahallaan pystyy toista satuttamaan, niinkuin minua on satutettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti