Ennen linnaan joutumista meillä oli todella tulehtuneet välit, emme nähneet ollenkaan, emme pystyneet edes kavereita olemaan. Lapsen isä vain ryyppäsi päivät pitkät. Sitä ryyppäämistä oli kestänyt itseasiassa vuosikaudet. Olin vihdoin päässyt yli siitä helvetinmoisesta suhteesta. Suhteessa oli toki hyvätkin puolet, mutta näin jälkeenpäin ajatellen suurimmassa osassa hyvissäkin hetkissä oli aina se kalja jos toinenkin mukana isällä. Isän jouduttua linnaan autoin häntä rahallisesti ja kävin jokaisella tapaamisella, kahtena päivänä viikossa. Joka ikinen kerta tulin kun olin luvannut, hoidin hänen asiansa täältä ulkoa päin, mitä vain pystyin. Juttelimme paljon ja minusta tuntui tosi hyvälle, näin silloin sen ihanan ihmisen johon tutustuin, sen selvän ihmisen. Kun päätös vapautumisesta tuli, olin iloinen, hän pääsisi edes hetkeksi lastaan tapaamaan ja olemaan hänen kanssaan. Luulin että hän olisi muuttunut parempaan suuntaan ja että olisi vankilassa kerennyt miettimään elämän tärkeitä asioita. Soitto tuli, kun olin töissä, hän oli vapaa. Kävin hänen kanssaan tauolla tupakin polttamassa, hän oli jo kerennyt käydä ostamassa kaljaa. Sovimme että kunhan pääsen töistä, niin hän tulee meille illaksi ainakin, niin pääsemme juttelemaan ja lapsikin näkisi isää. Mutta töistä päästyäni hän oli jo humalassa. Petyin todella pahasti. Seuraavana aamunakin hän oli ottanut jo alkoholia. Tajusin sen, ettei ole mitään järkeä enää. Tällaisessa pahottaa kaikki mielensä, eniten lapsi. En vaan pysty sietämään häntä kun hän ottaa edes sitä yhtä olutta. Niinpä jo seuraavana päivänä hänen vapauduttuaan meillä oli sellaiset välit, ettemme pysty edes juttelemaan. Tuntuu tosi pahalle, miten jotkut ihmiset pistävät alkoholin kaiken muun edelle. Tiedän että se on sairaus, mutta luulen että jos ihmisellä olisi halua muuttua, niin hän saisi kyllä apua siihen ja pystyisi jo melkein tahdon voimalla parantamaan itsensä. Olen koittanut monta vuotta auttaa ihmistä, olla tukena. Montamonta vuotta turhaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti